Feminismi, kommunismi tai ylipäätään lokeroinnit erityyppisiin ismeihin aiheuttavat useimmissa ihmisissä voimakkaita tunteita ja ennakkoluuloja. Kun minulle ehdotettiin blogin kirjoittamista feminismistä, oli ensireaktioni negatiivinen ja jopa kauhistunut. Herranen aika, mitä minusta ajatellaan! Minulla ei ole sukkahousut liian kireällä eikä nutturani vedä kasvojani luonnottomasti kohti takaraivoa. Silti minulle vakuutettiin, että kirjoita nyt, koska sehän on selviö, että olet feministi.
Miksi reaktioni oli se mikä oli? En tiedä. Vai tiedänkö sittenkin?
Ensireaktioni voi rinnastaa siihen, kuinka kokoomusnuorissa kasvaneet, jo keski-iän saavuttaneet ystäväni ihmettelevät omaa vasemmistotaustaani, kysellen olenko kommunisti. Makaanko sohvalla kaljaa juoden, samalla kun vikittelen naapurin rouvaa? Siirrynkö Emmerdalen jälkeen lähikuppilaan niin kuin kaikki vasempaan kallellaan olevat tekevät, samaan aikaan kun puhtoinen kokoomusyrittäjä tekee yötä päivää appseja ja käy nuorkauppakamarin juhlissa verkostoitumassa? Ja voiko kansantaloustieteen opintojen jälkeen edes olla poliittisesti vasemmalta? Vielä hauskempaa on keskustelu, kun mietitään mikä on demari, ja demari ei nyt ainakaan voi olla vasemmistoliittolainen tai vielä vähemmän kommunisti.
En tiedä, eikä edes kiinnosta. Toisaalta kommentit, että on demari ja sitten on Mikko, joka painaa oikealta ohi, tuntuvat myös huvittavilta. Ja olenhan minä itsekin itseäni näin joskus kuvaillut. Mutta miksi reaktiomme ovat yleensä kysyviä ja jopa suojautuvia kun puhumme ihmisten määritelmistä - varsinkin silloin kun määritelmä ei mielestämme sovi itsellemme? Ja miksi minun ensireaktioni feminismiin oli voimakkaan negatiivinen?
Näemme määritelmät harvoin kokonaisuuksina, ne ovat enemmänkin heijastumia jostakin tunnistamastamme henkilöstä. Vertaamme ajatusta yksittäiseen henkilöön ja hänen käyttäytymiseensä. Usein kyseinen henkilö ei välttämättä edusta ainakaan kaikilta osin omaa näkemystämme oikeasta tavasta toimia, ja näin yksittäisten piirteiden merkitys kasvaa liian suureksi. Usein kokonaisajatus taustalla hämärtyy yksittäisiksi ajatuksiksi, teoiksi ja niiden tulkinnoiksi.
Ensireaktioni #metoo -myrskyssä liittyi ajatukseen, että julistautumalla feministiksi irtopisteiden toivossa tuomitsen kaikki miehet kadotukseen. Näin itseni repimässä alas yhtä kansallisaarrettamme, koska taulussa on kuvattu nuori alaston nainen ja vanha mies. Tapamme leiriytyä, jopa jengiytyä ja asettua vastakkain eri ajatusten ja tulkintojen välillä, on evoluution huono vitsi. Olemme kehittyneet luolamiehestä, mutta silti olemme välittömästi heittämässä kiviä naapuriheimoa kohti.
Mutta palataan alkuperäiseen aiheeseen eli feminismiin. Wikipedian määritelmä on:
”Feminismi on aate, joka pyrkii parantamaan naisen asemaa. Feminismin (naisasialiikkeen) alkuperäisenä tavoitteena 1800-luvulta alkaen oli miesten ja naisten samanarvoisuuden tavoittelu yhteiskunnallisessa elämässä. 1960-luvulta alkaen feminismi on voimakkaasti korostanut naisten itsenäistä kulttuuria ja arvomaailmaa sekä tuominnut miesten perinteisen valta-aseman.”
Entä se kommunismi Wikipedian mukaan?
”Kommunismi on sosiaalis-taloudellinen tai poliittinen järjestelmä, joka ajaa luokatonta, tasa-arvoista ja yhteisomistukseen perustuvaa yhteiskuntamallia. Kommunismin kannattajat näkevät aatteensa usein sosialismia seuraavana yhteiskuntamuotona. Alkuperäisen marxilaisen määritelmän mukaan kommunistinen yhteiskunta on paitsi luokaton yhteiskunta, myös valtioton yhteiskunta.”
Nykyisessä yksilökeskeisessä maailmassa molemmista määritelmistä on luettavissa voimakas pyrkimys yksilönvapauteen ja tasa-arvoon. Maailmaan, jossa kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus onnistua ja maailmaan, jossa isien tai äitien teot eivät enää määrittele omaa onnistumistasi. Maailmaan, jossa sinä itse olet syy itseesi. Eikö tämä ole eräs pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan peruslähtökohdista? Peruslähtökohta, jota lähes kaikki puoluekannasta tai sukupuolesta riippumatta haluavat.
Ainakin minä haluan. Feminismi ei myöskään ole kommunismin tapaan utopiaa. Ihanneyhteiskunnan suurin ongelma ovat ihmiset ja meidän perusluonteemme, itsekkyys. Kaikki tunnistavat ajatuksen: se mitä sinulla on, on pois minulta. Ja näin helposti ihmiset valjastavat ihanneyhteiskuntaan tähtäävät ajatukset oman edun tavoitteluun muiden kustannuksella. George Orwell kirjoitti aiheesta erinomaisen kirjan: Eläinten vallankumous. Kirja teki minuun lukioikäisenä poikana niin suuren vaikutuksen, että päätin olla palauttamatta kirjaa takaisin silloisen Kastun lukion kirjastoon. En tiedä onko rikos jo vanhentunut, mutta edelleenkään en sitä palauta.
Se, että olet nainen, tai se, että minä olen mies, ei ole toisiltamme pois. Olen feministi ja hyväksyn ihmisten erilaisuuden. Erilaisuudesta huolimatta vaadin kaikille tasa-arvoa. Olen myös ihminen, joka tunnistaa ihmisten itsekeskeisyyden.
Entä olenko kommunisti? Erittäin mielelläni olisin, mutta ennen kuin Esko Valtaojan kuvailema ”huvityö” ja sen mahdollistama robotiikka yhteisine raaka-aineineen on todellisuutta, kommunismin valitettavasti tuhoaa kommunisti. Kaikkien parasta haluavasta siasta tulee ennemmin tai myöhemmin vallan turmelemana ihmistä matkiva olento.
Mutta mitä väliä sillä on? Tunnistetaan ihmisluonnon ongelmat ja mennään kohti ihanneyhteiskuntaa. Ensimmäinen askel matkalla sinne on feminismi. Teknologiakiinteistöjen tapauksessa se tarkoittaa ihmisten tasa-arvoista kohtelua sukupuolesta riippumatta. Niin yksinkertaista se on.
- Mikko
