Tuolileikkiä

Tiedäthän tuolileikin? Musiikki soi, leikkijät kiertävät piirissä ja kun humppa vaimenee, kaikki yrittävät istua. Ikävä kyllä tuoleja ei riitä kaikille. Niinpä yksi putoaa pelistä pois. Turun Teknologiakiinteistöillä leikitään nyt tätä leikkiä päivittäin. Meillä ei suinkaan ole armottomat yyteet päällä, vaan toimistollamme on astuttu työpisteajattelussa uuteen aikaan. Pääkallonpaikallamme BioCityssä on kymmenen työpistettä, joilla kolmetoista käyttäjää. Niinpä ei ole sanottua, että pääset aina istahtamaan sille omalle, mukavalle tuolillesi.

Viimeksi tänään sain kokea pienen ilon elämässä: löysin viimeisen vapaan työpisteen kolme minuuttia ennen esimiestäni. Vahingonilo on paras ilo? Olen armoitettu aamunukkuja, joten saavun yleensä viimeisten joukossa töihin. Vilkkaana maanantaiaamuna se monesti tarkoittaa, että saan etsiä itselleni sopen jostain muualta kuin toimiston varsinaisesta työhuoneesta. Eipä sillä, olen joka tapauksessa liikkuvaista sorttia – en viittaa tällä tosin tekemieni liikuntasuoritteiden määrään. Kannettava tietokoneeni on työpisteeni missä tahansa. Jossain vaiheessa päivää pääsen kyllä takaisin moottoroidun pöydän, telakointiaseman ja säädettävän tuolin pariin, jos sinne kaipaan.

Ensin luovuimme väliseinistä ja siirryimme kaikki yhteen tilaan tekemään töitä. Nyt sitten annoimme pois ”omat” työpisteetkin. Tämä ei ole helppoa, jokaisessa meissä on sisällä mukavuudenhalua ja muutosvastarintaa. Toisaalta - eipä aina tarvitse katsoa samaa seinää ja samaa naamaa pöydän toisella puolella. Pian ryhdymme myös pitämään henkilökohtaisia tavaroitamme pienessä lokerossa, josta tulee lopulta ainoa henkilökohtainen tilamme. Koska sinne harvempi voi kömpiä tekemään töitä, on opittava uusille tavoille.

Edelleenkin harjoittelemme olemaan hiljaa hiljaiseksi tarkoitetussa työpistehuoneessa. Tässä on nyt treenattu jo melko pitkään. Ehkä pikku hiljaa olemme jopa oppineet jotain. Pakollisia perjantai-iltapäiväisiä puheripuleita lukuun ottamatta kuri alkaa olla siedettävä: pidemmät keskustelut viedään yleensä huoneen ulkopuolelle, puhelimet ovat äänettömällä ja kuulokkeet päässä saa useimmiten olla rauhassa muilta, jos oikein keskittyä täytyy. Nyt uutena asiana pitäisi myös opetella viemään laukkunsa, tietokoneensa ja teekuppinsa mukanaan, kun poistuu työpisteestä pidemmäksi aikaa. Vielä toistaiseksi toimisto muistuttaa etelän lomakohdetta: allasta lähinnä olevat rantatuolit on varattu pyyhepinkkojen avulla jo aamukuudesta asti, vaikkei ketään näy. Pikku hiljaa silmä kehittyy ja mieli rohkaistuu: jos työpiste näyttää käyttämättömältä huolimatta tällaisista pikku vinkeistä, voin röyhkeästi ottaa sen haltuuni potematta huonoa omaatuntoa.

Mitä tällä kaikella sitten haetaan? Ensiksikin minusta on ihan oikein, että ylipäätään haastetaan vanhat mallit. Kuka enää kaipaa sitä, että toimitusjohtajalla on iso kulmahuone, jonne pääsee sihteerin ja liikennevalojen kautta pokkuroiden? Tai että jokaisella on oma kulunut pesänsä, jossa aika on pysähtynyt ja ilma ummehtunut. Pienten muka-hankaluuksien rinnalla tuntuu hauskalta, että tilanteet muuttuvat. Sitä löytää aina uusia nurkkia, joissa työ sujuu vähintään yhtä hyvin kuin ”oman” työpisteen lohduttavassa syleilyssä. Lisäksi – kiinteistöalalla kun ollaan – neliömetrit ovat tärkeitä. Nyt niitä ei mene haaskuuseen, vaan ne saadaan tärkeämpään käyttöön: asiakkaille iloksi ja meille tuloksi.

Värikästä vappua!
Marko