Värikkäitä, mopoista tuunattuja kolmipyöräisiä menopelejä. Turkoosia vettä silminkantamattomiin. Kymmeniä toinen toistaan upeampia paratiisisaaria, salaisia laguuneja, nemo-kaloja ja merisiiliä. Aurinko paahtaa iholla, hymyilyttää – tätä on odotettu koko synkkä marraskuu.
Matka paratiisiin ei ollut helppo. Saavuimme Filippiineille Palawanin saarelle 38 raastavan matkustustunnin jälkeen. Matkalle oli mahtunut yhteensä jopa huimat 5 eri lentokenttää, niin myöhästyneitä lentokoneita kuin missattuja lentojakin, useiden tuntien odottelua, kolme kipeää niskaa ja loputtomasti levottomia vitsejä.
Alun perin lähdimme reissuun kahden parhaan tyttökaverini kesken. Laskeuduttuamme vihdoin Palawanin saarelle halusimme äkkiä pois lentokentän ympärille levittäytyneestä asfalttitiepääkaupungista, ja tarkoituksenamme oli suunnata vieressä sijaitsevaan Sabangin kylään, joka on tunnettu muun muassa Unescon yhdestä seitsemästä maailman ihmeestä, maanalaisesta joesta. Seuraavan bussin odottelu, joka kestäisi filippiiniläisten aikataulussa tunteja, ei kuitenkaan ainoina länsimaalaisina kukkoja ja ihmisiä pursuavalla bussiasemalla loputtomalta tuntuneen matkustamisen jälkeen enää houkutellut, ja hyppäsimmekin sen sijaan bussiin, joka veisi meidät ensimmäisenä eteenpäin. Uusi suuntamme ja näin ollen ensimmäinen kohteemme saarella olisi Roxas – kaverini oli lukenut tästä paljon hyvää, ja päätettiin tsekata paikallinen kilpikonnaranta.
Bussissa kävikin ilmi, että Roxas-nimisiä paikkoja on koko Filippiineillä useita, ja meidän tuleva määränpäämme olisikin todennäköisesti pienen sataman ympärille rakentunut paikalliskylä – ei tietoakaan Turtle Beachista. Sormet ristissä kriisipalaverin jälkeen päätimme ottaa hypyn tuntemattomaan, ja kohta löysimmekin itsemme pikku paatista, matkalla kohti paikallisten meille suosittelemaa tuntematonta saarta.
Näin jälkeenpäin olen pohtinut, kuinka kaikella reissuun liittyvällä todella oli tarkoituksensa. Myös siinä levottomassa, kaikkea muuta kuin rationaalisessa päätöksessä vaihtaa reissumme suuntaa. Jos olisimme menneet alkuperäisen suunnitelman mukaan, emme olisi koskaan nähneet pientä ainutlaatuista paratiisisaarta nimeltä Modessa Island. Saarta, joka koostui yhdestä ainoasta resortista, saarta, jossa ajantaju katosi sinä hetkenä kun astui paljailla jaloilla kuumalle valkoiselle hiekalle ja jossa päivän suurin huoli oli se, ettei bambumajaa varjostavan palmupuun kookos tippuisi päähän.
Ellei matkasuunnitelmamme olisi muuttunut, emme olisi koskaan osuneet samaan aikaan erääseen pikkukylään tulevan reissuperheemme kanssa. Yhtenä iltana pieni 3 hengen porukkamme nimittäin suureni viidellä hengellä – suomalaisista koostuvassa jengissämme kaikilla klikkasikin yhtäkkiä niin hyvin, että vastoin kaikkien suunnitelmia myös pariskuntien romanttiset lomat muuttuivat ”perhereissuksi”.
Loppuloma koostuikin letkeistä illoista tähtitaivasta katsellen, elämästä ja tulevaisuudesta uusien ystävien kanssa jutellen, aurinkoisista päivistä piraattiveneellä saaria ja laguuneja kierrellen, kirkkaassa vedessä snorklaten ja viidakossa hikoillen. Itsenäisyyspäivää vietimme reissuperheemme kera palmupuiden ympäröimänä 50 sentin rommipulloa siemaillen, ja supertaifuuni Rubya pakoilimme turvalliseen kivitaloon majoittuen.
Joulukuussa löysin taas itseni kotioven takaa pakkasessa läpsyt jalassa ja rinkka selässä. Olin unohtanut kotini ovikoodin kolmen viikon aikana. Viimeistään silloin hoksasin, että tällaisen mielentilan saavuttamiseen ei ihan mitkä tahansa paikat tai mikä tahansa seura pysty. Missasin kaikki vuoden 2014 pikkujoulut ja loppuvuoden kissanristiäiset, ja jouduin jättämään tärkeitä tenttejä seuraavan vuoden puolelle – mutta se, mitä sain, oli jotain sanoinkuvaamatonta ja unohtamatonta. Tentit ja elämä Suomessa kyllä odottavat - joskus on yksinkertaisesti otettava se reppu selkään ja unohdettava hetkeksi velvollisuudet. Niin sai uusi vuosikin energisemmän alun, ja nyt jaksaa taas paahtaa!
Emilia
